Amnestyn Suomen osasto toteutti keväällä 2005 ensimmäisen valtakunnallisen kyselyn naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisesta työstä kunnissa. Keväällä 2006 selvitystä täydennettiin reilulla kolmellakymmenellä uudella vastauksella.

Kyselyn tarkoituksena oli:
- Saada tietoa siitä, miten sitoutuneita Suomen kunnat ovat väkivallan vastaiseen työhön.
- Selvittää millä tavoin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tilastoidaan ja arvioidaanko väkivallan laajuutta paikallistasolla.
- Selvittää miten paikallistason viranomaisyhteistyö toteutuu, miten moniammatilliset työryhmät kunnissa toimivat, mitä palveluja kunnat tarjoavat väkivallan eri osapuolille ja miten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ehkäistään.

Kyselyn yhtenä päämääränä oli myös tehdä sosiaali- ja terveysministeriön Kenelle lyönnit kuuluvat? -kuntaopasta (PDF) tunnetuksi.

Keväällä 2006 täydennettyyn kyselyyn vastasi Suomen 431 kunnasta yhteensä 129 kuntaa, eli noin 30 prosenttia kaikista Suomen kunnista. Vastaukset koskettavat kuitenkin yli kolmea miljoonaa suomalaista, 60 prosenttia koko Suomen asukkaista. Raportin päivitys ei aiheuttanut merkittäviä muutoksia vastausten suhteellisissa osuuksissa. Suurempi aineisto sen sijaan vahvisti aiemmin tehtyjä johtopäätöksiä.

Tieto, koordinaatio ja sitoutuminen puuttuu

Naisiin kohdistuvan väkivallan laajuudesta tiedetään selvityksen mukaan kunnissa varsin vähän. Kaikista kyselyyn vastanneista kunnista vain yhdeksässä on vastausten mukaan selvitetty väkivallan laajuutta. Väkivaltatapausten systemaattinen tilastointi kuntien sosiaali- ja terveystoimessa näyttää olevan pikemminkin poikkeus kuin sääntö.

Selvityksen perusteella on ilmeistä, ettei kuntien ja kaupunkien toimihenkilöillä ole tarkkaa tietoa siitä, mitä palveluja läänin tai seutukunnan alueella on tarjolla väkivallan uhreille, tekijöille ja todistajille. Vastausten epävarmuus ja tulkinnallisuus kertovat koordinoinnin tarpeesta ja vakavista puutteista tiedonkulussa eri toimijoiden välillä.

Jotta tieto väkivaltapalveluista olisi kunnan toimijoiden, järjestöjen ja väkivallan uhrien saatavilla, kuntiin tarvitaan naisiin kohdistuvan väkivallan kysymyksiin erikoistunut yhteys- tai vastuuhenkilö. Kuntiin on saatava moniammatillista yhteistyötä. Naisiin kohdistuvaan väkivaltaan erikoistunut työryhmä voi toimia myös kuntayhteistyön puitteissa.

Vastanneista kunnista suurimmalta osalta puuttuu poliittinen sitoutuminen naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseen tähtäävien toimenpiteiden suhteen. Oma, erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen ohjelma on vastausten perusteella kuudella kunnalla. Neljässätoista kunnassa aiheeseen liittyviä toimenpiteitä on sisällytetty muihin ohjelmiin.

Amnestyn kyselyyn vastanneista Suomen kunnista vain neljällä on kunnan tulo- ja menoarviossa osoitettu pysyvä menoerä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn.

Palvelut kunnissa kirjavia

Selvitys kertoo, että väkivallan uhreille, todistajille ja tekijöille suunnatuissa palveluissa on suuria alueellisia eroja. Kyselyyn vastanneissa kunnissa väkivaltaa kokeneiden naisten auttaminen on pääsääntöisesti turvakotien, kriisikeskusten ja erilaisten määräaikaisten projektien varassa.

Mikäli kunta ylläpitää palveluja väkivallan eri osapuolille, ne useimmiten rakentuvat yhteiskunnan perusyksikön, perheen, ympärille. Apua tarjotaan perheneuvoloissa ja työskentelyn pohjana on lapsen tilanteesta syntyvä avun tarve. Perheneuvolatapaamisilla väkivalta kuitenkin usein häviää muiden esille tulevien ongelmien joukkoon. Väkivalta koskettaa myös nuoria, lapsettomia ja ikääntyneitä naisia. Olisi tärkeää, että apu suunnattaisiin nimenomaan väkivallan uhreille, elämäntilanteestaan, iästä ja siviilisäädystä riippumatta.

Maahanmuuttajataustaisille naisille tarjottavat palvelut ovat koko Suomen tilannetta tarkasteltaessa riittämättömät. Amnestyn kuntakyselyn tulosten mukaan maahanmuuttajanaisille räätälöityä apua on tarjolla lähinnä Etelä-Suomessa.

Palvelujen sisältöön liittyy myös systemaattinen laadun, asiakastyytyväisyyden ja vaikuttavuuden arvioinnin puute. Palvelujen tuottajia ohjaamaan ei ole asetettu standardeja tai periaatteita, joita toimijoiden tulisi yleisesti noudattaa. Esimerkiksi väkivaltaa käyttäneiden miesten parissa tehtävää työtä ohjaavat periaatteet ja teoriat vaihtelevat suuresti. Myöskään sovittelun käyttämisestä lähisuhdeväkivaltatilanteissa ei ole läänikohtaista tai kansallista ohjetta. Amnestyn näkemys on, että lähisuhdeväkivaltaa ei tule sovitella.

Kuntien välinen yhteistyö ei vastausten perusteella ole järjestelmällistä. Toinen rakenteellinen puute on kuntien päivystysjärjestelmien hataruus. Usein avun hakemiseen vaikuttaa se, millaista apua on ylipäätään tarjolla. Tarkoituksenmukaisen päivystysluonteisen avun tarjoaminen on erityisesti julkisen sektorin, kuntien, vastuulla.

Toimintaohjelma veturina?

Naisiin kohdistuvan väkivallan nujertamisen tärkein työkalu on yhteisesti, poliittisesti hyväksytty ohjelma. Tehokkaimmin ohjelma ajaa tarkoitustaan silloin, kun se on oma erillinen kokonaisuutensa. Myönteisen ketjureaktion käynnistäjä on usein naisiin kohdistuvan väkivallan systemaattinen tilastointi poliisissa, sosiaali- ja terveyssektorilla sekä järjestöjen piirissä. Naisiin kohdistuvan väkivallan paikallisen laajuuden selvittäminen eri tilastoja vertailemalla tuottaa faktoja, jotka helpottavat poliittista päätöksentekoa.

Ne Amnestyn kuntakyselyyn vastanneet kunnat, joissa on poliittisesti hyväksytty ohjelma, osoittautuivat naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn pioneereiksi omalla alueellaan. Useimmiten näissä kunnissa on joko käytössä tai kehitteillä palveluketjumalli väkivallan kaikkien osapuolten kokonaisvaltaiseksi auttamiseksi, kunnissa toimii moniammatillinen työryhmä, joka keskittyy lähisuhdeväkivaltaan, tai paikkakunnalla on pitkälle kehittynyttä viranomais- ja järjestöyhteistyötä. Joissain tapauksissa kuntaan on lisäksi nimetty vastuu- tai yhteyshenkilö erikoistumisalueenaan naisiin kohdistuvan väkivallan kysymykset.

-Amnestyn suositukset kunnille

-Tee kuntalaisaloite ja puutu tehokkaasti asuinkuntasi naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn ongelmakohtiin.