Naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta on Suomen suurimpia ihmisoikeusongelmia.

Yhteiskunnalliset rakenteet, jotka ylläpitävät naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ovat syvälle juurtuneita. Naisiin kohdistuva väkivalta ole pelkästään ilmiö, joka tapahtuu muualla ja joka ei kosketa suomalaisia. Vaikka keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta Suomessa on lisääntynyt, väkivalta tulkitaan yhä liian usein yksityisasiaksi.

Vuonna 1997 Suomen hallitus hyväksyi tasa-arvo-ohjelman, jonka yhteydessä toteutettiin viisivuotinen väkivallan ehkäisyprojekti. Suomessa ensimmäinen laajempi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kartoittava tutkimus ilmestyi vuonna 1998 (aineisto kerättiin vuonna 1997). Jatkoa naisuhritutkimus sai vuonna 2006, kun vuoden 2005 aikana kerätty uusi aineisto julkaistiin.

Tutkimuksen mukaan noin 44 prosenttia suomalaisista naisista oli joskus elämänsä aikana joutunut miehen fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhan kohteeksi. Nykyisen puolison tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai väkivallalla uhkailun kohteeksi oli joutunut noin 20 prosenttia tällä hetkellä parisuhteessa elävistä 18-74-vuotiaista naisista.

Jos lähisuhdeväkivaltaa tarkastelee yhteiskunnan näkökulmasta, on kyse myös kustannuskysymyksestä. Vuonna 2000 tehdyn tutkimuksen "Väkivallan hinta" mukaan naisiin kohdistuvan väkivallan välittömät yhteiskunnalle koituvat kustannukset olivat Suomessa vuonna 1998 noin 300 miljoonaa markkaa (vajaat 50 miljoonaa euroa). Tutkimuksessa kustannukset jakaantuivat terveys-, oikeus- ja sosiaalisektoreille. Todellisuudessa naisiin kohdistuvan väkivallan kustannukset ovat kuitenkin vielä suuremmat, sillä suurin osa naisista ei hae apua virallista kautta. Välillisten kustannusten arvioitiin olevan 360-660 miljoonaa markkaa (noin 60-110 miljoonaa euroa).